Kitaratyttö
Mimi istui tuolilla pulpettiinsa nojaten.
Ihan tavallinen koulupäivä, samanlainen kuin kaikki muut.
Huokaus.
Tavanomainen hälske ja ilkeä räkätys korvissa soiden. Tunnin alussa häirikköpojat olivat heittäneet märän taulusienen hänen niskaansa ja viime tunnin lopulla häntä oli ammuskeltu paperitolloilla. Eikä hän ollut puhunut heille sanaakaan. Elämä on epäreilua.
Piksu, Lukki ja Mirkku istuivat kukin omissa nurkissaan - istumajärjestyskin oli häntä vastaan. Mimin ainoat ystävät ja myös ainoat ihmiset, jotka eivät hänen luokallaan häntä vihanneet.
Onneksi se loppui jo.
Taidan tässä välissä kuvailla Mimiä hiukan. Hänellä on mustat pitkät hiukset ja syksynvihreät silmät. Hyvin pienikokoinen tyttö oli seitsemäsluokkalaiseksi myös, suurinpiirtein rakkaan kitaransa kokoinen mutta paljon hoikempi. Aika kalpean ihon omisti tyttö ja vaatetus oli erilaista kuin kellään muulla. Puolet luokasta pukeutui uusimpaan muotiin ja toinen puolikas suht tavallisiin vaatteisiin muuten vaan, mutta Mimillä oli mustat housut joissa roikkui mitä erilaisimpia niittejä, ketjuja ja hakaneuloja, paita oli hänellä musta lyhythihainen ja hänellä oli oranssit hihamaiset hanskat käsissään.
"Matikantunnit on tylsintä mitä mä tiedän", Mimi sanoi. "Onneks se loppu jo."
"Ja seuraavaks on musiikkii", piristi Lukki.
"Niin."
Musiikinopettaja tulikin pian avaamaan oven luokkaan ja Mimi haki nopeasti kitaran luokan perältä. Hänellä oli yhtäkkiä paljon parempi olla, kuin hän olisi saanut takaisin jonkin kauan sitten menettämänsä ruumiinosan kuten se tavallaan olikin. Kitara soikin niin kauniisti kun hän sitä soitti. Hänellä oli lahja.
Ja tämä olikin syy siihen, miksi kaikki vihasivat häntä. Hän oli liian lahjakas. Luonnonlahjakkuus. Kaikessa muussa hän oli hädin tuskin tyydyttävä: todistukset olivat täynnä kutosia musiikin kymppiä lukuun ottamatta, luki hän kokeisiin viikkoja tai ei. Englantia hän tosin osasi lähes englannin veroisesti, kyllähän musiikissa englantiakin voi laulaa. Tosin vain koulunumeroina - musiikissa ei kouluarvosana-asteikko riittänyt.
Mutta musiikintuntikin oli pian ohi.
Tosin niin oli koulukin, ja se oli positiivinen asia. Jos ei muuten niin ainakin Mimi pääsi omaan rauhaansa.
Ilkein tyttöporukka luokalla (Ida, Minna ja Sara) kampittivat hänet käytävällä kun hän oli lähdössä ja piilottivat hänen matematiikan kirjansa. Hänellä meni kymmenen minuuttia aikaa löytää se, jonka jälkeen hän lähti juoksemaan kuin henkensä hädässä bussipysäkille.
Pitää - ehtiä - bussiin, hän ajatteli juostessaan. Bussi näkyi kulman takaa ja hän kiihdytti vauhtiaan. Se meni pysäkin ohi.
Mimin suusta pääsi pitkä lista painokelvottomuuksia ja hän jäi huohottaen seisomaan seinään toisella kädellään nojaten.
Seuraava bussi tulisi kahdenkymmenen minuutin päästä, ja hän päätti lähteä kiertämään koulua kun ei muutakaan tekemistä ollut.
Hän ehti kiertää kahden kulman ohi, kunnes näki tyttöporukan. Ne jotka vainoavat häntä joka ikinen päivä.
He eivät huomanneet häntä, joten hän hiipi lähemmäksi. He selvästi juonivat jotakin.
"Miten me saadaan se tajuamaan, ettei me haluta sitä tälle luokalle? Se on ihan vammanen ernu, miksei se tajuu?"
"Meidän pitäis keksii tapa saada se muuttaan kouluu tai edes luokkaa."
"Poltetaan sen kitara."
Porukka oli pitkään hiljaa smalla kun piiloilevan Mimin silmät laajenivat kuolettavasta halveksunnasta.
"Poltetaan sen kitara", Ida toisti. "Se on sen rakkain aarre, ku ei sillä oo ees elämää. Poltetaan se."
"Mut miten me päästään sen luo, sehän on sen kotona ekä se koskaan vie sitä minnekään ja jos vie niin ei se sitä vartioimatta jätä", huomautti Minna.
"No me murtaudutaan niille. Ei se kovin vaikeeta voi olla kun se on vaan linnoittautunu sen huoneeseen ja sen oma äitiki vihaa sitä, me voidaan esittää et ollaan sen kavereita sit ku se on lähteny jonnekki, esitetään et ootetaan sen huoneessa että se tulee takas, otetaan sen kitara ja tuikataan tuleen. Siinä se."
"Sä oot hei tosi hyvä juonimaan", kehui Sara häijy ilme kasvoillaan.
Kaikki kiusaajat ovat raukkiksia, tiesi Mimi. Hän kuuli kun tyttöjen askelet tulivat sinne päin.
Ei! hän ajatteli säikähtäen, hiipi muutaman askeleen ja lähti juoksemaan pysäkkiä päin kuin hullu. Bussi tulikin sopivasti parin minuutin päästä ja hän hyppäsi kiitollisena sen kyytiin.
Miten hän estäisi sen? He olivat varmasti jo matkalla, hän tiesi sen. Bussilla hän voisi ehtiä, mutta ehtisikö hän? Sitä paitsi uskoiko hänen äitinsä tosiaan? Tosin, hän ei uskonut että äitikulta välittäisi. Isä oli ainoa joka hänestä oli välittänyt (ennen kolmea ystäväänsä) ja hän oli kuollut auto-onnettomuudessa kuusi vuotta sitten.
Hän lähti bussista ja juoksi niin kovaa kuin pystyi.
He olivat jo siellä. Näkyivät yläkerran ikkunasta, vilkuttivat pilkallisina.
Mimi juoksi sisään, portaita ylös, huoneeseensa.
Tulitikku.
Raapaisu.
"AAAAAAAAK!" kiljui Ida. Hänen hiuksensa olivat tulitikun sytyttämässä iloisessa roihussa.
Tyttöjen takana seisoivat Piksu, Lukki ja Mirkku.
"Ajateltiin tulla auttamaan", sanoi Idan tönäissyt Mirkku virnistäen.
"Kiitti", sanoi Mimi.